Haastatteluja
Haastattelijana Maria Laakso
Monet lukevat vanhemmat tietävät, että sinun lastenkirjojesi äärellä viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Minkälainen lukija sinulla on mielessäsi kun kirjoitat?
Itse asiassa en juurikaan ajattele lukijaa kirjoittaessani. Olen huomannut, että heti jos yritän miellyttää jotakuta muuta kuin itseäni, oma ääneni alkaa haipua ja pieleen menee. Tarinoita punoessani voin siis ajatella vain itseäni ja toivoa, että joku muukin innostuu lopputuloksesta. Tähän saakka metodi on toiminut hyvin.
Olet tehnyt pitkän uran lastenkirjailijana ja tänä aikana luonnollisesti myös lukijat ovat muuttuneet. Miten ihmeessä pysyt mukana lasten maailmassa? Onko sinulla palveluksessasi koululuokkiin ja leikkipuistoihin soluttautuneita vakoojia?
Heh, ehkä tosiaan pitäisi värvätä lapsikuiskaajia.
Olen jo aikaa sitten hylännyt ajatuksen, että minun pitäisi tietää jotain siitä millaisessa arkitodellisuudessa lapset tänään elävät. Minä kirjoitan fiktiota ja voin sen sisällä määrittää tarinan maailman lait ja todellisuuden. Toisaalta uskon, ettei lapsen (tai aikuisten) personallisuus ole muuttunut vuosien saatossa niin paljon, ettenkö voisi kirjoittaa surusta, ilosta ja ystävyydestä kuten olen aina kirjoittanut. En siis yritäkään olla sormi ajan pulssilla, sillä pitkä ura tuo onneksi mukanaan perspektiiviä sen suhteen, että monet nyt pinnalla olevat ilmiöt ovat ohimeneviä ja koska pyrin kirjoittamaan jokaisesta kirjastani klassikon, on hyvä välttää nopeasti vanhenevia tai muuttuvia teemoja, asioita ja aiheita.
Onneksi minulla on kuitenkin apunani maailman ihanimmat kustannustoimittajat, jotka valistavat minua kulloisistakin sudenkuopista.
Kirjoissasi et vältä vakavia aiheita, mutta käsittelet niitä kuitenkin aina turvallisesti ja lempeästi. Onko mielestäsi olemassa aiheita, joista lapsiyleisölle ei voisi lainkaan kirjoittaa?
Olen istunut lukuisissa kansainvälisissä paneelikeskusteluissa puhumassa aiheesta Tabut lastenkirjallisuudessa. Jostain syystä osallistujat ovat aina olleet Pohjoismaista ja sen vuoksi olemme lähinnä rypistelleet otsaamme yrittäessämme keksiä, mistä emme saisi kirjoittaa.
Aiheiden tasolla on varmaan vaikea löytää sellaista, josta kirjoittaminen johtaisi kustantajan kieltäytymiseen tai yhteiskunnalliseen tyrmäykseen. Käsittelytavoissa sen sijaan löytyy vielä jonkinlaisia tabuja. Voisi olla vaikea kirjoittaa lastenkirjaa, jossa pahis tai tarinan antagonisti olisi vammainen, maahanmuuttaja tai muuten vähemmistöön kuuluva. Toisaalta olen katsonut viime aikoina useammankin ruotsalaisen tv-sarjan, jossa juuri näin on ja miksei voisi ollakin.
Urasi aikana lukuisat yhteiskunnan muutokset ja uutistapahtumat ovat tuoneet lastenkin maailmaan turvattomuutta. Miten muuttuvat maailmantilanteet ovat vaikuttaneet kirjoittamiseesi?
Kirjojani kirjoittaa oikeastaan kaksi eri tyyppiä. On viihdyttäjä Timo, joka muistaa vielä lapsuudestaan ne ihanat, hauskat ja rentouttavat sarjakuvat ja kirjat, joiden parissa aika lensi kuin siivillä (ja samalla tuli hankittua hyvä lukutaito). Minusta on todella palkitsevaa kirjoittaa humoristinen tarina, jossa draama kulkee rinnalla.
Toinen Timo puolestaan ahdistuu itse erilaisista ajan tuomista haasteista. Olen kirjoittanut kyläkoulujen kuolemasta, kiusaamisesta, maailman pirstoutumisesta ja viimeisimmässä trilogiassa (Varjot) käyn läpi sotaan johtavan vihan, itse sodan sekä parantavan rakkauden.
Aiheiden tasolla vaikutusta on siis ollut paljonkin, mutta uusien vakavampien sarjojen (Kepler62, Melkein mahdoton tehtävä, Varjot) syntyyn on toki vaikuttanut myös ikä, kokemus ja oman elämäntilanteeni muutokset ja niitä on välillä vaikea erottaa toisistaan.
Olet aikaisemmin työskennellyt opettajana. Onko opettajataustasi vaikuttanut kirjailijantyöhösi?
Ehkä ihan alkuaikoina poimin enemmän aiheita koulun reaalimaailmasta, mutta toisaalta silloin myös varoin opettamasta kirjoissani yhtään mitään. Nykyisin kirjoitan lähinnä omasta päästäni ja opetan kaiken aikaa.
Kirjoissasi on paljon huumoria. Mistä kaikki vitsit ja hullunkuriset käänteet kirjoihisi löytyvät? Entä kikatatko itse ääneen vaikkapa Pate-sarjaa kirjoittaessasi?
Minulle huumorin rakentaminen on vakavaa työtä. Saatan etsiä pitkäänkin yhden repliikin oikeaa sanajärjestystä, jolla tilanne laukaistaan kaikkein hauskimmalla tavalla. Kaikkein parhaimmat käänteet yllättävät minut itsenikin. Silloin kun en vielä kappaletta aiemmin tiedä, minkä yllätyssuunnan tarina ottaa kolmen lauseen päästä, tiedän myös lukijan yllättyvän. Suurimman osan tekstistäni kirjoitan samalla tavoin kuin kävelisin itselleni tuntemattomassa metsässä. Tutkin maastoa, polkuja ja näkymiä ja yritän sitten valita kiinnostavimman suunnan, mutta pysyä samalla kartalla siitä mistä olen tulossa ja minne menossa. Se on aika raskas tapa kirjoittaa, kun jokainen aamu työ alkaa ikään kuin alusta, mutta minulla se on toiminut.
Ja juu, aina välillä joku hahmo kirjassani tekee sellaisen manööverin, että purskahdan itsekin nauruun. Mieleeni juolahtaa esimerkki kirjasta Ella ja kaverit juhlatuulella, jossa elefantti kakkaa koulun pihalla ja opettaja luulee läjää askartelusaveksi, jonka on tilannut. Tämä jostain syystä naurattaa minua vieläkin, mutta ehkä paljastan liikaa omasta henkisestä tilastani…
Tarinoissasi porukassa on aina voimaa. Uskotko, että lastenkirjallisuus voi edistää yhteisöllisyyttä ja auttaa vaikkapa kitkemään koulukiusaamista?
Uskon, että lastenkirjallisuudella voi(si) oikeasti olla yhteiskunnallista merkitystä paljon nykyistä enemmän. Meillä Suomessa on kuitenkin valitettavasti pitkä perinne eräänlaisesta luvallisesta lasten heitteillejätöstä. Seitsemänkymmentäluvulla puhuttiin avainkaulalapsista, joilla roikkui kotiavain kaulassa, koska kotona ei ollut ketään odottamassa koulun jälkeen. Tästä oltiin jopa ylpeitä, siis siitä, että lapsemme ovat niin itsenäisiä. Sama suhtautuminen meillä on lastenkulttuuriin. Ajatellaan, että se kyllä pärjää itsekseen, eikä siihen tarvitse kiinnittää juurikaan huomiota julkisessa keskustelussa. Jos kaunokirjailija kirjoittaa kirjan koulukiusaamisesta, siitä voi tulla yhteiskunnallisen keskustelun aihe, mutta kymmenet ja taas kymmenet samasta aiheesta kirjoitetut lasten- ja nuortenkirjat eivät herätä minkäänlaista voimauttavaa paminaa. Uskon siis, että yksilötasolla kirjoilla voi olla paljonkin merkitystä vaikkapa kiusatuille, mutta valitettavasti en näe, että tämänhetkisessä ilmapiirissä lastenkirja voisi muuttaa rakenteita.
Yksi tuotannossasi toistuva teema on ympäristönsuojelu. Mitä luonto ja ympäristö sinulle kirjailijana merkitsevät? Entä ovatko ne erityisen tärkeitä aiheita ilmastonmuutoksen ajan lapsille?
Lapsena sain lahjaksi ekologisen kirja SOS – hätähuuto maailman puolesta. Se oli niin ahdistava viesti maailman saastumisesta, etten nukkunut kunnolla varmaan vuoteen. Kirjan synnyttämän ahdistus ei synnyttänyt minussa halua toimia, se vain lamaannutti.
Olen tietenkin huolestunut maailman tilasta ja sen vuoksi haluan aiheen näkyvän myös kirjoissani. Lapsuuteni lukukokemus on ohjannut minua kirjoittamaan aiheesta niin, että toivo paremmasta on ja teot ovat hyvin konkreettisia.
Elän luonnon keskellä, talvet maaseudulla ja kesät saaressa järven keskellä ilman juoksevaa vettä tai verkkosähköä. Tunnen metsän parantavan voiman ja hengitän sen kanssa samaan tahtiin. Haluaisin, että myös tulevat sukupolvet oppivat arvostamaan meidän suomalaisten syvää luontoyhteyttä ja saavat nauttia siitä kuten olen itse saanut.
Olet luonut erittäin mittavan tuotannon. Voitko paljastaa meille, mikä on tuotteliaisuutesi salaisuus? Ehditkö koskaan nukkua?
Päiväunet olen nukkunut noin viisitoistavuotiaasta lähtien…
Kirjoitan päivittäin kaksi liuskaa tekstiä. Harvoin enempää, koskaan en vähemmän. Työskentelen arkipäivisin suomalaisen kouluvuoden ajan, eli elokuun puolivälistä toukokuun loppuun, siis yhteensä noin 180 työpäivää. Tänä aikana syntyy noin 360 liuskaa tekstiä ja kun yksi lastenkirjakäsikirjoitus on suunnilleen 40 – 70 liuskaa, riittää tuosta määrästä neljästä viiteen teokseen vuosittain. En siis kirjoita enempää kuin kirjailija, joka tekee vaikkapa dekkarin vuodessa, mutta jaan saman tekstimäärän useampaan pieneen kokonaisuuteen. Itse asiassa olisin kovasti huolissani itsestäni, jos en ammattikirjailijana saisi aikaan enempää kuin vaikkapa yhteen kirjaan vaadittavat 40 liuskaa kokonaisen työvuoden aikana.
Salaisuus on siis se, ettei salaisuutta ole. Teen vain työtäni päivittäni kuten monet muutkin ihmiset käsittääkseni tekevät.
Mitä kaikkia lajeja olet kirjoittanut? Onko kenties jokin laji, jota vielä et ole kirjoittanut, mutta jota sinua ehkä hiukan kutkuttaisi kokeilla?
Tjaa, olen kirjoittanut romaanin, tietokirjan, lastenromaaneja, kuvakirjatekstejä, sarjakuvakäsikirjoituksia, tietokonepelikäsikirjoituksen, kuunnelmia, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia, tv-sarjoja aikuisilla ja lapsille, pakinoita, kolumneja, laulujen sanoituksia… ai niin, ensimmäinen kokoelma, jonka lähetin kustantajalle, sisälsi lastenrunoja, mutta runokokoelmaa minulta ei ole vielä ilmestynyt, eikä taida ilmestyäkään.
Millaisia kirjallisia esikuvia sinulla on? Mitä itse luit lapsena?
Minun on välillä vaikea lukea kirjaa, jos koen, että tekisin sen itse paremmin. On kuitenkin onneksi olemassa kirjailijoita, joiden tekstiä lukiessani tunnustan heidän ylivertaisuutensa ja siksi nautin täysin siemauksin. Esimerkkeinä mainittakoon Ian McEwan, Annie Proulx ja Cormac McCarthy ja Elisabeth Strout. Heidän toteava lauseensa on minulle korkein päämäärää ja olen sitä jonkin verran kokeillutkin, mutta en minä ehdi saada sitä koskaan valmiiksi, ja hyvä niin.
Tarinasi elävät myös kirjankansien ulkopuolella. Mihin kaikkialle hahmosi ovat päätyneet ja miltä kirjailijana tuntuu nähdä omat tarinansa vaikkapa teatterin lavalla?
Kirjoistani tehtyjen teatterisovitusten määrää en enää edes tiedä. Niitä on tehty kymmeniä Suomessa, mutta useita myös ulkomailla esim. Saksassa, Puolassa ja Unkarissa. Ella ja kaverit -kirjoistani on syntynyt kolme elokuvaa ja Maukka ja Väykkä -kirjoista kaksi tv-sarjaa, joista toinen oli Yleisradiolle tuottamani Joulukalenteri. Itse lasken äänikirjat samaan adaptointien sarjaan kuin edellä mainitutkin. Niitä on tehty melkein kaikista kirjoistani täällä kotimaassa ja kaikista Ella-kirjoista Saksassa, jossa ne on miljoonine kuuntelukertoineen olleet erityisen suosittuja. Itselleni kaikkein läheisin kirjallisuuden esitysmuoto on kuitenkin kirjojen ääneen lukeminen. Meillä Suomessa sitä harrastetaan yleisön edessä valitettavan vähän, mutta Keski-Euroopassa se on todella suosittua. Siksi olenkin kehittänyt Tarinakonsertin, jossa luen kirjojani ääneen ja sen lisäksi näyttelijät ja muusikot rikastavat esitystä draaman ja laulun keinoin. On suorastaan uskomatonta, kuinka esim. kokonainen Musiikkitalon yleisö hiljentyy kuuntelemaan, kun joku lukee heille satua. Tarinakonsertin kanssa olemme kiertäneet Suomea jo yli kymmenen vuotta ja esiintyneet käytännössä kaikilla suurimmilla lastenkulttuuriareenoilla.
Kirjailijana olet tehnyt paljon myös hyväntekeväisyyttä. Kerro hiukan esimerkiksi yhteistyöstäsi Unicefin kanssa.
Olen saanut Suomen Unicefin myöntämän Lasten oikeuksien vaikuttaja -tunnustuksen. Sitä ei ole kovin montaa kertaa myönnetty henkilölle, sillä saajat ovat usein yhdistyksiä ja järjestöjä. Minusta on hienoa, että lastenkirjallisuuden merkitys ja asema on tunnistettu Unicefissa niin hyvin. Työ Unicefin kanssa ja heidän tavoitteidensa hyväksi on ollut viime vuosina minulle tärkeä ulottuvuus, jossa olen saanut käyttää osaamistani yhteiseksi hyväksi. Vierailin Unicefin kutsumana Sierra Leonessa, jossa ihmisten toiveikkuus ja pyrkimys kohti parempaa tulevaisuutta kosketti minua syvästi.
Lastenkirjallisuuden parantavaan voimaan uskon myös projektissani, jossa Suomeen tulleet ukrainalaislapset ovat saaneet omalle kielelleen käännetyn Ella-kirjani. He ovat tuoneet mukanaan kaikkein arvokkaimman omaisuutensa, äidinkielensä, ja sen vaaliminen on todella tärkeää vieraassa ympäristössä. Toisaalta Ella-kirjat kertovat kuitenkin Suomesta ja ennen kaikkea suomalaisesta koulusta, johon nämäkin lapset tutustuvat. Toivon, että edes pieneltä osin voisin olla mukana tukemassa näiden lasten selviytymistarinaa.
Kirjojasi luetaan monissa maissa. Tuleeko sinun jo kirjoittaessasi huomioida kulttuurien välisiä eroja? Pitääkö vaikkapa kaikki suomalaisen saunakulttuurin kuvaukset karsia heti alkuunsa?
Muistini mukaan noissa yli sadassa kirjassani on ainoastaan yksi saunakohtaus. Kirjassa Ansa ja Oiva suurkaupungissa silloinen presidentti Halonen saunoo ja Mika Launis on vieläpä tehnyt siitä hauskan kuvankin, heh.
Yksittäisiä käännöksiä kirjoistani on tehty varmasti jo satoja, mutta mieleeni ei juolahda kuin yksi kerta, kun olen joutunut muuttamaan jotain kulttuurierojen vuoksi. Kirjassani Ella teatterissa lapset esittävät joulujuhlassa joulukuvaelman. Tämä ei yksinkertaisesti käynyt Ranskassa, jossa uskonto ei voi olla koulussa läsnä. Niinpä kirja uhkasi jäädä kääntämättä, kunnes keksin muuttaa näytelmää. Ranskalaisessa versiossa Ella ystävineen esittää Lumikin ja seitsemän kääpiötä.
Olen nykyisin tilanteessa, jossa kirjani käännösoikeudet on saatettu myydä useisiin maihin jo ennen kuin kirjaa on edes kirjoitettu. Se ei vaikuta varsinaisesti tapaani kirjoittaa, mutta toki huomioin asian pienemmissä valinnoissa. Jos päähenkilöt esimerkiksi urheilevat, saatan valita lajiksi mieluummin jalkapallon kuin jääkiekon, koska em. on tunnetumpi ja suositumpi laji, mutta toisaalta uskon, että juuri suomalaiset erityispiirteet ovat lukijoista kiinnostavia. Tätä teoriaani tukevat ne useat mm. Saksassa ja Puolassa tapaamani suomen kielen opiskelijat, jotka ovat kertoneet yhdeksi innoituksen lähteekseen lapsuudessaan lukemansa Ella-kirjat.
Mikä on mielestäsi lastenkirjallisuuden asema tänä päivänä? Millä tavoin se on muuttunut sinä aikana kun olet toiminut kirjailijana?
Tarinat suojaavat lasta. Ne antavat hänelle pakopaikan silloin kun arki käy ahdistavaksi tai selittämättömäksi. Jokaisella lapsella pitäisikin olla suojanaan linna, joka on muurattu saduista ja kertomuksista. Meidän aikuisten tehtävä on rakentaa se linna.
Edellä mainittu on mielestäni lastenkirjallisuuden keskeinen tehtävä, jos sille sellaisen haluaa antaa. Lastenkirjallisuus on, saa olla ja voi olla myös kirjallisuutta vailla kasvatus- tai moraalisisältöä.
Yhteiskunnalliseen asemaan viittasinkin jo aiemmin, mutta mielestäni lastenkirjallisuuden potentiaalia ei enää tunnisteta. Pelkään, että äänikirjojen tulo kiihdyttää entisestään tilannetta, jossa lastenkirjallisuus katoaa kammareiden perukoille kuulokkeiden sisään, ja vanhemmat, aikuiset ja vaikuttajat ajattelevat, että kyllä se lastenkirjallisuus itsekseen pärjää, kun sillä on se avainkin kaulassa. Tai vielä pahempaa on, etteivät enää edes ajattele.